Yksin vai yksinkö sittenkään?

Olen ihastunut Kirsi Rannon kirjoituksiin hänen blogissaan Deepthi ja toissa päivänä luin hänen välittäneen tekstin "Auringonpurkaussekamelskasta " ja ihan kylmät väreet meni läpi kehon kun luin tekstiä eteenpäin, niin osuva tuo teksti oli omalla kohdallani :)

" Purkaus toi esiin paljon "minun on tehtävä kaikki yksin" -tunnetta (tai taakan alla olemisen, katkeruuden, surun, vihan jne. tunnetta - että on tehtävä kaikki yksin, kannettava taloudellisten velvoitteiden taakka tai perhevastuut tms. yksin). "

Kerrompas teille miten tämä toteutui omalla kohdallani heinäkuun lopulla.

Olimme suunnitelleet jo vuoden etukäteen lähtevämme viettämään isäni 60-vuotis juhlia ulkomaille. Itse olin tähän varautunut jo kaksi vuotta etukäteen säästäen lahjarahoja. Viimeisen kevään aikana ostimme lennot ja hankimme majoitukset ja suunnittelimme mieheni kanssa hieman, että mitä kohteessa voisi sitten tehdä. Olin tosi innoissani, koska olen saanut mahdollisuuden olla kerran ennemmin Alpeilla kesällä ja ympärille kohoavat vuoret tekivät jo silloin minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Loppu keväästä aloin kuitenkin aistimaan miehessäni levottomuutta, ensimmäinen majapaikka valinta meni uusiksi ja sen selvittelyyn meni energiaa. Koin jo pieniä kauhun hetkiä, että saammeko uutta majapaikkaa kuukauden varoitus ajalla. Samoihin aikoihin mieheni alkoi vihjailemaan minulle, että saattaa olla ettei hän pääsekään mukaan ja en uskaltanut edes ajatella mitä tunteita se nostattaa esiin (koska isäni tukee aika paljon hänen seuraansa). Loppujen lopuksi uusi majapaikka löytyi ja mieheni pois jääminen varmistui ja seuraavat viikot olivat melkoista sisäistä myllerrystä. Sain kuulkaa käydä läpi melkoisen ristiriita myllerryksen omien ajatusteni kanssa, etten olisi ollut ikuisesti vihainen miehelleni hänen päätöksestään. Matkaa oli kuitenkin suunniteltu NIIIN kauan.

Lopuksi päätin unohtaa koko asian ja tein päätöksen nauttia matkasta juuri sellaisena kuin se eteen tulisi. Olen kuitenkin matkustanut koko pienen elämäni vanhempieni kanssa, joten siinä mielessä ei ollut mitään murehdittavaa.

Kaikki meni hyvin; matka lentokentälle, lennot ja matka kohteeseen, majapaikka oli ihana ja kaikki olivat tyytyväisiä. Tunne löi vasten kasvoja vasta ensimmäisellä illallisella tuolloin tuloiltana kun istuimme elämää täynnä olevan katuravintolan terassilla yhdessä kilistellen loman alkajaismaljoja. Katselin isääni ja hänen kumppaniaan ja veljeäni ja hänen kihlattuaan ja tunsin todella syvää yksinäisyyttä. Missä oma puolisoni on, miksi hän päätti olla kokematta tätä kaikkea kanssani, miksi istun TAAS yksin seurueessa jossa muilla on kumppanit rinnallaan. Tunne ei todellakaan helpottanut kiivetessämme hilpeästi ylös rinnemajaamme. Katselin perästä kun kummatkin pariskunnat kävelivät käsikädessä ylöspäin ja nojailivat välillä toisiinsa ja itsellä oli semmoinen olo kuin ihon sisällä olisi ollut vain iso ja vanha, ajan kuluessa kuivunut puinen oluttynnyri, hiljainen ja ummehtuneen hajuinen. Olo oli aivan ja totaalisesti tyhjä. Ei mitään tunnetta, en osannut yksinkertaisesti edes ymmärtämään miksi minut oli jätetty kävelemään tuo mäki ylös yksin, miksi juuri tällä reissulla.

Majapaikkaan päästyämme kukin hipsi hiljalleen omiin huoneisiinsa yöpuulle ja minä istuin levitettävän sohvan reunalla ( olin uhrautunut sohvalle, koska olinhan yksin matkassa ). Otin käteeni kiven jonka olin ostanut tulomatkallamme mukaani vähän kuin henkiseksi tuekseni ja tuijotin kiveä. En ollut pitkään aikaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Sivelin kiveä ja annoin kyyneleiden valua poskiani pitkin. Annoin pois hyvin syvää surua ja pyysin hiljaa mielessäni enkeleitä auttamaan minua ymmärtämään miksi minun piti lähteä tälle matkalle yksin.

(Sininen Kalsedoni: Hyvä voimakivi matkustaessa,

 tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan ja parantaa ihmisten

 välistä kanssakäymistä, puhdistaa kehoa)

Lopuksi rauhoituin, vedin hetken aikaa syvään henkeä ja annoin hengityksen kuljettaa loputkin surusta pois. Sijoitin kiven tyynyni viereen ja pyysin, että se antaisi meille sopuisan ja harmittoman lomaviikon :) Avasin Linda Olssonin kirjan " Laulaisin sinulle lempeitä lauluja " jota täydestä sydämestä suosittelen kaikille ja uppouduin hetkeksi kirjaan. Ja tuosta kirjasta tuli kumppanini tuolle lomavikolle ja miten se osasikin niin hyvin lohduttaa, mutta toisaalta myös osasi antaa ajateltavaa. Ja sain viikonlopun aikana viimein vahvistuksen siitä, että ehkä en sittenkään ollut yksin matkalla. Kuvatessani parvekkeeltamme kylästä näkyviä ilotulituksia taisin tulla kuvanneeksi myös kanssamme iloitsevia valo-olentoja. Tai näistä olen kuullut ainakin puhuttavan :) Tässä kuvat...

Sitten hieman lisää lähikuvaa....

Ketä lie olivatkaan, heitä oli paljon... katsokaa noita kaikkia pilkkuja :) Ja kyse ei ole kameran tahroista vaan jokaisen kohdalla kun kuvan lähentää niin voi havaita erilaisia yksityiskohtia. Yhdessä kuvassa oli kuin kasvot. Tämä viimein vahvisti minulle, että minusta ja perheestäni pidetään huolta ja ettei minulla olisi mitään pelättävää, vaikka mielestäni ensin tunsin itseni niin kovin yksinäiseksi :) 

Tällainen tarina tällä kertaa tuosta " heinäkuun heitteille jätöstä " , eli tuota Kirsin sivuilla olevaa tekstiä lukiessani en meinannut uskoa miten selvästi se kuvasi omia tunteitani tuolla lomamatkalla. Tunne tuli väkisinkin esiin aina aika ajoin, mutta lopulta pystyin täysin avoimesti nauttimaan tuosta yhteisestä ajasta yhdessä. Ja kiitos siitä kaikesta peräänkatsojilleni, ketä he kaikki lie olivatkaan :)