Täytyy myöntää, että tätä kohta kertomaani tarinaa ei varmaan saisi julkaista, ja koska asia on niin arkaluontoinen niin joudun jättämään osia asioista kertomatta, mutta minun on tämä teille jaettava, koska en pysty kantamaan tätä suuttumusta ja surua yksin.
Tänään kohtasin tilanteen jossa työpisteellemme käveli miespuolinen henkilö kolmevuotias tyttö sylissään. Hän heitti "jotain" omaisuuttaan tiskillemme ja sai hädin tuskin sanottua hänen vaimonsa rikkoneen, tämän melko arvokkaan, tavaran ennen kuin hän joutui töin ja tuskin pidättelemään romahtamispisteessä olevaa itkuaan. Aikaisemmin aamusta oli jo tapahtunut jotain, joten osasin luoda mieheen hyvin sympaattisen katseen, mutta koska hän oli mennyt esimieheni eteen niin odotin malttamattomana että hän reagoisi asiaan heti myötätuntoisesti ja alkaisi selvittämään mistä on kyse. Ja tässä kohtaa voin sanoa, että mies oli huomattavasti totaltaan ja lapsi hämillään hänen sylissään.
Mutta mitä teki esimieheni? Hän sanoi vaivautuneesti; " ompa harmillista " ja laski katseensa työpisteeseen?? Minä en ollut uskoa silmiäni. Asiakas seisoo hänen edessään ihan sekuntia vaille hajoamispisteessä ja esimieheni painaa päänsä alas ja teeskentelee tekevänsä jotain muuta?? Koska kolmas sekunti alkoi itsestäni tuntumaan jo TODELLA pitkältä hiljaisuudelta, kysyin esimieheni yli tältä mieheltä, että olisiko hänellä joku jolle soittaa. Mies puristi huulta purren päätään ja yritti pinnistellä itkuaan. Lapsi hänen sylissään katsoi todella myötä tuntoisesti minua ja ilmensi katseellaan lapsen huolettomalla tavalla " isillä on vähän paha olla". Ja koska esimieheni tiskiä kohden oli tulossa uusia asiakkaita, esimieheni toivotti heidät tervetulleiksi ja täysin sivuutti tämän hädän partaalla olevan asiakkaan. En voinut olla muuta kuin ihan ihmeissään hänen käytöksestään, HÄN oli esimies ja minua monta vuotta vanhempi / kokeneempi, mutta hän ei osannut ottaa tilannetta hoitoonsa.
Tuo itkuinen mies lapsensa kanssa siirtyi sivummalle ja riensin tiskin takaa miehen luo, koska olin oikeasti hänestä huolissaan. Hän oli silmiin nähden totaltaan, ja haahuili hajamielisesti edestakaisin itkuisena. Menin ihan hänen viereensä ja aloin hyvin myötätuntoisella äänellä ehdottamaan, että jos löytäisin hänelle puhelin numeron, niin suostuisiko hän juttelemaan jonkun kriisihenkilön kanssa. Ensin hän ei reagoinut mitenkään, mutta kun pariin otteeseen sanoin, että hänen olisi varmasti hyvä saada puhua jonkun kanssa niin lopuksi hän sanoi, että ehkä olisi paras jos hän saisi puhua jollekkin. Siitä sitten suorimmiten soitin SPR:lle ja kysyi kenellä voisi olla kriisiapua puhelimen päässä (ihan hävettää kun en tiennyt tällaista valmiiksi). He opastivat paikallisen ensi-ja turvakodin kriisipalvelun sivuille. No ymmärsin, ettei miehellä varmaankaan ollut puhelinta, vaan se oli hänen vaimonsa hallussa ja koska en keksinyt muuta, hain firmamme päivystyspuhelimen, painelin numeron valmiiksi puhelimeen ja avasin linjan. Annoin miehelle puhelimen, ohjasin hänet osastopäällikön tyhjään huoneeseen ja hain lapselle kyniä ja piirrustusvihon, joiden kanssa hän alkoikin heti leikkimään.
En varmasti olisi saanut antaa päivystyspuhelintamme asiakkaalle, enkä varmasti olisi saanut jättää häntä yksi osastopäällikön huoneeseen (ulkopuolinen ihminen), mutta en osannut ajatella siinä tilanteessa muutakaan. Halusin antaa isälle mahdollisuuden puhua jonkun kanssa hetken hiljaisessa tilassa missä ei olisi muuta häiriötä. Toisen kollegani kommentti tilanteesta oli, että " eikö ne nyt voi mennä muualle tappelemaan, pitääkö niitten tänne tulla häiriköimään". Ja itse olin täynnä valtavaa myötätuntoa isää ja lasta kohtaan ja älyttömän vihainen esimiestäni ja kolleegaani kohtaan heidän välinpitämättömyydestä. Aivan käsittämätöntä käytöstä!! Voitte kuvitella, että olin hieman pahalla päällä heille loppupäivän.
Mikä teki minuun kuitenkin syvän vaikutuksen oli tuo pieni tähtisilmäinen tyttö, heti saatuaan kynät ja piirrustusvehkeet hän istui kiltisti piirtäen tuolilla YKSIN koko sen ajan kun hänen isänsä oli oven takana toisessa huoneessa. Välillä kävin juttelemassa tytölle ja välillä tyttö katsoi minuun tiskin taakse kuin varmistaakseen, että olin vielä paikalla. Ja tuo tytön tyyneys rauhoitti myös minua. Se sai kyllä myös ajattelemaan, että onkohan tuo viaton pieni olento joutunut näkemään paljonkin samankaltaisia tapahtumia, koska hän ei ollut milläänsäkkään vaikka isä hävisi itkuisena oven taakse.
No episodi jatkui vielä kun vaimo pamahti pienen vauvan kanssa paikalle, mutta loppujen lopuksi he menivät perheenä pois. Nainen johtotähtenä ja mies hyvin kumarassa perässä, ihan sen näköisenä kuin hänen sielunsa olisi juuri myyty paholaiselle. Sydäntä raastoi kyllä niin pahasti että, mutta en olisi voinut tehdä enempää. Pienen lohdun sain kuitenkin siitä, että sain antaa totaltaan olevalle isälle edes hetken aikaa jutella ammattilaisten kanssa ja sydämeni pohjasta toivon, että asiat kääntyvät parhain päin. En muista koska olisin viimeksi nähnyt ketään noin murtuneena ja sydän hajallaan :(
Tällainen tarina tällä kertaa, ei kovin mukava tarina, mutta taas kerran tapahtumat vahvistivat omaa haluani opiskella lisää ihmisten auttamista. Auttaminen vain tuntuu niin luontevalta, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Hädän edessä sydän aina avautuu ammolleen, eikä tällaisissa tilanteissa osaa teeskennellä. Vielä kerran toivon kaikkea hyvää heille ja varsinkin perheen isälle suruunsa ja suojelusta lapsille myrskyn keskellä. Parempia loppuviikkoja kaikille toivotellen, vaikkakin hieman raskaalla sydämellä...
Teit aivan oikein kun autoit isää hänen hädässään. Kamalaa käytöstä esimieheltä kun ohittaa ilman mitään ja ryhtyy ottamaan uusia asiakkaita sisään. Onneksi on ihmisiä jotka todella haluavat auttaa toisia.
VastaaPoistaHalauksin Maisa
Hyvä muuten kun otit sananvahvistuksen pois, pääsee heti kirjoittelemaan ja ilman vaikeutta.
VastaaPoistaSama
Olet ihana auttaja ja mikään ei estä sinua viemästä sitä piirrettä itsessäsi pidemmällekin.
VastaaPoistaAnnoit näkyville Valoa ja rakkautta, ja sitä tämä maailma tarvitsee. (Ehkäpä esimieskin oppi jotain, jos vaivautui huomaamaan mitään..)
Kiitos ihanista kommenteistanne ja kyllä se esimies taisi huomata, koska niin auliisti kehui minua osastopäällikölle jälkeenpäin siitä miten olin niin hienosti hoitanut tilanteen. Mutta kyllä silti vähän sapetti jälkikäteen :)
VastaaPoistaMietin tätä tapahtumaa vielä seuraavana päivänäkin ja hassua miten olin asiasta juuri muutama päivä ennemmin kirjoittanut täällä blogissa "kohtaamisen vaikeus" ja miten silloin sanoin, että miten surun kohdanneen ihmisen kohtaaminen on joskus vaikeaa. Ja sitten tapahtui tämä, aivan kuin näyttäen ettei sen surullisen ihmisen kohtaaminen loppujen lopuksi niin vaikeaa olekkaan jos vain aidosti välittää :) Joten kiitos lähtee tästä kokemuksesta taas ympäriinsä opastajilleni, arvostan suuresti kokemusta!