Voisin luetella lukuisia muitakin esimerkkejä vastaavista tilanteista ja siitä miten hankalaa on joskus kohdata sinua lähestyvä ihminen. Ei sen tarvitse olla aina puolituttu tai meille tuntematon vaan se on usein myös joku ihan meille tuttu, joku jonka kanssa olemme vaikka työmaalla joka päivä tekemisissä, mutta vapaalla kohdatessa katse kääntyy muualle. Mistähän tämä johtuu?
Omia kokemuksia tulee ylläolevan lisäksi vaikeudet kohdata kaupungilla työskentelevät vapaaehtoisjärjestöjen edustajat, joskus pääsen luovimaan pakoon ja joskus he löytävät luokseni isojenkin ihmissammojen läpi kuin luotsit pimeässä suunnistaen majakkaa kohti :) Miksi on niin hankalan tuntuista kiireessä seisahtua hetkeksi ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa?
Toinen asia mikä minulle tuli mieleen, on toisen surun kohtaaminen tai toisen huonon kohtalon kohtaaminen. Menen usein ihan sanattomaksi; mitä osaisin sanoa ihmiselle joka on juuri menettänyt lapsensa tai mitä osaisin sanoa kadunkulmassa istuvalle köyhälle naiselle, joka on sodan jaloissa menettänyt 90% normaalista ihostaan. Sydän ei epäröi koskaan, kyllä minä tunnen sen, sydän kietoo kätensä näiden kohtaloiden ympärille ja jakaa lämmintä parantavaa energiaa, mutta miksi se on niin hankala tehdä fyysisesti. Joskus yksi sanakin voi muuttaa maailmaa, tai hiljaa toisen vierellä istuminen kuunnellen.
Miksi siis kohtaaminen on joskus niin vaikeaa vaikka tunnistamme sydämessämme nuo hetket niin selvästi?
Tiistaipala purtavaksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti