torstai 30. elokuuta 2012

Myötätuntoa ja suuttumusta

Täytyy myöntää, että tätä kohta kertomaani tarinaa ei varmaan saisi julkaista, ja koska asia on niin arkaluontoinen niin joudun jättämään osia asioista kertomatta, mutta minun on tämä teille jaettava, koska en pysty kantamaan tätä suuttumusta ja surua yksin.

Tänään kohtasin tilanteen jossa työpisteellemme käveli miespuolinen henkilö kolmevuotias tyttö sylissään. Hän heitti "jotain" omaisuuttaan tiskillemme ja sai hädin tuskin sanottua hänen vaimonsa rikkoneen, tämän melko arvokkaan, tavaran ennen kuin hän joutui töin ja tuskin pidättelemään romahtamispisteessä olevaa itkuaan. Aikaisemmin aamusta oli jo tapahtunut jotain, joten osasin luoda mieheen hyvin sympaattisen katseen, mutta koska hän oli mennyt esimieheni eteen niin odotin malttamattomana että hän reagoisi asiaan heti myötätuntoisesti ja alkaisi selvittämään mistä on kyse. Ja tässä kohtaa voin sanoa, että mies oli huomattavasti totaltaan ja lapsi hämillään hänen sylissään.

Mutta mitä teki esimieheni? Hän sanoi vaivautuneesti; " ompa harmillista " ja laski katseensa työpisteeseen?? Minä en ollut uskoa silmiäni. Asiakas seisoo hänen edessään ihan sekuntia vaille hajoamispisteessä ja esimieheni painaa päänsä alas ja teeskentelee tekevänsä jotain muuta?? Koska kolmas sekunti alkoi itsestäni tuntumaan jo TODELLA pitkältä hiljaisuudelta, kysyin esimieheni yli tältä mieheltä, että olisiko hänellä joku jolle soittaa. Mies puristi huulta purren päätään ja yritti pinnistellä itkuaan. Lapsi hänen sylissään katsoi todella myötä tuntoisesti minua ja ilmensi katseellaan lapsen huolettomalla tavalla " isillä on vähän paha olla". Ja koska esimieheni tiskiä kohden oli tulossa uusia asiakkaita, esimieheni toivotti heidät tervetulleiksi ja täysin sivuutti tämän hädän partaalla olevan asiakkaan. En voinut olla muuta kuin ihan ihmeissään hänen käytöksestään, HÄN oli esimies ja minua monta vuotta vanhempi / kokeneempi, mutta hän ei osannut ottaa tilannetta hoitoonsa.

Tuo itkuinen mies lapsensa kanssa siirtyi sivummalle ja riensin tiskin takaa miehen luo, koska olin oikeasti hänestä huolissaan. Hän oli silmiin nähden totaltaan, ja haahuili hajamielisesti edestakaisin itkuisena. Menin ihan hänen viereensä ja aloin hyvin myötätuntoisella äänellä ehdottamaan, että jos löytäisin hänelle puhelin numeron, niin suostuisiko hän juttelemaan jonkun kriisihenkilön kanssa. Ensin hän ei reagoinut mitenkään, mutta kun pariin otteeseen sanoin, että hänen olisi varmasti hyvä saada puhua jonkun kanssa niin lopuksi hän sanoi, että ehkä olisi paras jos hän saisi puhua jollekkin. Siitä sitten suorimmiten soitin SPR:lle ja kysyi kenellä voisi olla kriisiapua puhelimen päässä (ihan hävettää kun en tiennyt tällaista valmiiksi). He opastivat paikallisen ensi-ja turvakodin kriisipalvelun sivuille. No ymmärsin, ettei miehellä varmaankaan ollut puhelinta, vaan se oli hänen vaimonsa hallussa ja koska en keksinyt muuta, hain firmamme päivystyspuhelimen, painelin numeron valmiiksi puhelimeen ja avasin linjan. Annoin miehelle puhelimen, ohjasin hänet osastopäällikön tyhjään huoneeseen ja hain lapselle kyniä ja piirrustusvihon, joiden kanssa hän alkoikin heti leikkimään.

En varmasti olisi saanut antaa päivystyspuhelintamme asiakkaalle, enkä varmasti olisi saanut jättää häntä yksi osastopäällikön huoneeseen (ulkopuolinen ihminen), mutta en osannut ajatella siinä tilanteessa muutakaan. Halusin antaa isälle mahdollisuuden puhua jonkun kanssa hetken hiljaisessa tilassa missä ei olisi muuta häiriötä. Toisen kollegani kommentti tilanteesta oli, että " eikö ne nyt voi mennä muualle tappelemaan, pitääkö niitten tänne tulla häiriköimään". Ja itse olin täynnä valtavaa myötätuntoa isää ja lasta kohtaan ja älyttömän vihainen esimiestäni ja kolleegaani kohtaan heidän välinpitämättömyydestä. Aivan käsittämätöntä käytöstä!! Voitte kuvitella, että olin hieman pahalla päällä heille loppupäivän.

Mikä teki minuun kuitenkin syvän vaikutuksen oli tuo pieni tähtisilmäinen tyttö, heti saatuaan kynät ja piirrustusvehkeet hän istui kiltisti piirtäen tuolilla YKSIN koko sen ajan kun hänen isänsä oli oven takana toisessa huoneessa. Välillä kävin juttelemassa tytölle ja välillä tyttö katsoi minuun tiskin taakse kuin varmistaakseen, että olin vielä paikalla. Ja tuo tytön tyyneys rauhoitti myös minua. Se sai kyllä myös ajattelemaan, että onkohan tuo viaton pieni olento joutunut näkemään paljonkin samankaltaisia tapahtumia, koska hän ei ollut milläänsäkkään vaikka isä hävisi itkuisena oven taakse.

No episodi jatkui vielä kun vaimo pamahti pienen vauvan kanssa paikalle, mutta loppujen lopuksi he menivät perheenä pois. Nainen johtotähtenä ja mies hyvin kumarassa perässä, ihan sen näköisenä kuin hänen sielunsa olisi juuri myyty paholaiselle. Sydäntä raastoi kyllä niin pahasti että, mutta en olisi voinut tehdä enempää. Pienen lohdun sain kuitenkin siitä, että sain antaa totaltaan olevalle isälle edes hetken aikaa jutella ammattilaisten kanssa ja sydämeni pohjasta toivon, että asiat kääntyvät parhain päin. En muista koska olisin viimeksi nähnyt ketään noin murtuneena ja sydän hajallaan :(

Tällainen tarina tällä kertaa, ei kovin mukava tarina, mutta taas kerran tapahtumat vahvistivat omaa haluani opiskella lisää ihmisten auttamista. Auttaminen vain tuntuu niin luontevalta, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Hädän edessä sydän aina avautuu ammolleen, eikä tällaisissa tilanteissa osaa teeskennellä. Vielä kerran toivon kaikkea hyvää heille ja varsinkin perheen isälle suruunsa ja suojelusta lapsille myrskyn keskellä. Parempia loppuviikkoja kaikille toivotellen, vaikkakin hieman raskaalla sydämellä...

maanantai 27. elokuuta 2012

Positiivisen energian voima

Meinasin oikeasti, että tänään pitäisin vapaapäivän ja hemmottelisin itseäni levolla, mutta erilaisissa blogeissa vieraillessani mieleeni jäi pyörimään vahvasti positiivisen ja negatiivisen energian voima. Suzannen blogissa videolla puhuttiin siitä miten olemme oppineet odottamaan muilta ihmisiltä samanlaista käyttäytymistä asioihin kuin itsellämme on ja tämä valheellinen malli usein saa meidät ajattelemaan, että miksi hän ja tuo ja se ei voi tehdä asoita samalla lailla kuin minä, tai kun minä olen tehnyt tämän asian niin miten hän ei huomaa tehdä samalla lailla asioita ja lopuksi turhautumisemme luo negatiivista energiaa, jota lähetämme toisia kohtaan ja joka heijastuu sitten lopuksi takaisin meidän omaan elämäämme. Suzanne puhui myös siitä miten emme voi ottaa liikaa vastuuta itsellemme muiden teoista vaan koitettava keskittyä siihen, että hyväksymme toisemme ja itsemme sellaisina kuin olemme, myös ne meidän mielestä "pahat" ihmiset jotka tuntuvat aina tekevän väärin kuin odotamme heidän tekevän. Hyväskyminen ja sen kautta ymmärtäminen luo positiivisuutta joka taas heijastuu takaisin positiivisuutena omaan elämäämme muiden kautta.

Ja tästä ajatusten mielessä pyörittelystä yhtäkkiä mieleeni tuli anopilta lainaamani Rhonda Byrne:en  kirja Voima ja sen viesti positiivisuuden ja negatiivisuuden voimasta. Suosittelen sydämeni pohjasta tätä pientä kirjaa luettavaksi, se avasi asioita itsellenikin ja mikä parasta Rhonda kertoi pienen testin kirjassaan jota kannattaisi koittaa ja näin saada vahvistusta miten ajatuksena eteenpäin lähetetty positiivinen energia palaa takaisin ja tässä pieni esimerkki miten se toimi minun kohdallani.

Rhonda pyysi kirjassaan valitsemaan kohteen, joka olisi hyvin epätodennäköinen toteutuakseen ja pyysi kuvittelemaan miten onnelliseksi tuo asia tai tapahtuma sinut tekisi toteutuessaan. Näin ajatellessa siis lähettäisin tuolle haaveelle paljon positiivista energiaa ja hänen esimerkkiensä mukaan hän oli kohdannut yllättäviäkin vastauksia näihin positiivisiin pyyntöihin.

Joten minäpä aloin miettimään kohdetta ja koska valkoiset ruusut ovat aina tehneet minuun syvän vaikutuksen niin kuvittelin mielessäni miten älyttömän iloiseksi tulisin jos jossain muodossa saisin valkoisia ruusuja. Ja tarkensin tätä vielä, että niiden ei tarvinnut olla täysin valkoisia vaan pieni vaalean punainen vivahde myös riittäisi. Ja tätä mielikuvaa pidin hetken mielessäni ja kuvittelin miten mahtavalta tuntuisi saada noita valkoisia ruusuja. Samalla viikolla mieheni oli käynyt minulta salaa hakemassa yli sadan kilometrin päästä minulle lankaa yhtä tärkeää torkkupeittoa varten ja kotiin tullessani hän ojensi minulle tuon pussin. Hän ei kuitenkaan malttanut olla ojentamatta myös pientä kirjekuorta ja sanoi, että siinä olisi pieni lahjakortti minulle syntymäpäivälahjaksi, joka oli siis vasta seuraavalla viikolla. Ja tästä kaikesta jo ihan ihmeissään ja iloisena avasin tuon kirjekuoren ja kun vedin kuoresta esiin lahjakortin, en ollut uskoa silmiäni... Sieltä tuli esiin tällainen alla oleva lahjakortti :)


Ja voitte kuvitella, että sydämeni meinasi pakahtua onnesta! Lahjakortin kannessa oli vaaleanpunasävytteisiä ruusuja! Voi ihme ja hämmästys sitä riemua jota tunsin :) En meinannut uskoa koko tapahtumaa todeksi ja mieheni oli hieman hämillään kun ei ymmärtänyt täysin päivittelyäni :) Voihan se olla ihan täysin sattumaakin, mutta totta tosiaan se oli mahdottoman ihana sattuma ja vahvisti minulle, että ajatuksillamme tosiaan voi olla paljonkin voimaa :)

Olin aivan unohtanut tämän tapahtuman, mutta onneksi se tuli mieleen, että pääsin sen tänne jakamaan muillekkin. Ymmärrän kuitenkin, ettei aina jaksa ajatella asioista niitä positiivisia puolia ja itse osaan ainakin välillä tehdä sellaisia syväsukelluksia itsesääliin, ettei ole todellistakaan, mutta olen jo oppinut että seuraavana päivänä, nukutun yön jälkeen ne turhanpäiväiset huolet näyttävät jo monestikkin hieman pienemmiltä. Joskus jopa puristelen päätäni itselleni ja naurahdan, että miten ihmeessä mielensä voi joskus vetääkin niin alas ja niin nopeasti ettei järjellä osaa ollenkaan ajatella asioita :) Mutta jossain muistan, että oli puhetta myös tästä, että yhteiskunta ja kultturi on opettanut meitä peittämään surun ja heikkouden tunteet ja tässä varmaan onkin yksi yleisen pahoinvoinnin syy maailmassa. Se pahoinvointi pitää niellä, ei sitä voi näyttää koska se ei ole sopivaa. Ihmiset voivat erehtyä luulemaan, ettet osaa kontrolloida omaa elämääsi tai omia tunteitasi jos joskus ne liian valtoimenaan päästää pinnalle. Aika hurjaa jos oikeasti alkaa asiaa ajattelemaan, hurjaa siis siinä mielessä miten paljon sitä sullookaan sisäänsä asoita, muilta piiloon. Ja nyt kun ajatukset näyttävät johtavan edelleen eteenpäin seuraavaan ajatukseen niin mieleeni tuli yksi runo jonka kirjoitin vuosia sitten kun olin vielä itsekseni ja tähän runoon on mielestäni hyvä lopettaa tämä kirjoitus.

Ajatusten solmu (2005)

Miten voisi antaa anteeksi ajatuksilleen,
niille jotka pakoon juoksevat onnea,
pitkin pieniä piikkipensaan reunustamia reittejä,
onnesta pois vieviä,
yksinäisen ikävän sieviä solmuja solmien.

Suloisuuttaan ei kelpuuta maailmalle,
vie onnensa säikeet säkkiin sullottuna piiloon,
sen oven taaksen minne kukaan ei ole vielä
löytänyt avainta.

Ylpeytensä näyttää kyllä,
rehvaana rehentelee,
sielunsa kovuutta kovistelee,
karuja sanoja sanelee,
eikä osaa kääntää sielunsa sanomaa
kukilla kukittavaksi,
linnun lauluksi,
hennon tuulen vireeksi,
onnellisen elämän jatkeeksi.

Ei,
mököttää vain mökissään,
harmittelee harmauttaan,
eikä osaa avata ovea onnensa kesään,
luutuu penkkiinsä,
maatuu makuulleen,
uinahtaa ajatuksineen
ikuisen unohduksen uneen.




sunnuntai 26. elokuuta 2012

Voi enkeli sentään :)

Voi olisimpa päässyt tänne kirjoittelemaan ajatuksiani jo perjantaina. Minä sain kutsun enkeli-iltaan! Ai kun ihanaa, oikeasti! Olen koko kesän odotellut, että koskahan kehtaisin ottaa yhteyttä akupunktiohoitajaani ja kysyä joko hän on lopetellut kesälomansa, mutta heinäkuun lopusta elämä laittoikin kuutosvaihteen päälle ja en meinannut sitten millään löytää aikaa edes soittaa hänelle saati olisi voinut ehdottaa jotain hoitokertaa, sen verran täydeksi päiväni oli buukattu jo viikoiksi etukäteen.

Minun onnekseni hän kuitenkin otti yhteyttä, kun oli kuullut muuttoaikeistani ja siinä mahdollista tapaamista sovitellessa, josta ei sitten meninannut tulla yhtään mitään aikataulujen epäsopivuuden takia, hän otti esiin olisinko kiinnostunut lähtemään viereiseen kaupunkiin Kirsi Rannon enkeli-iltaan. Yksi heidän porukastaan oli peruuttanut menonsa ja yksi paikka oli jäänyt vapaaksi. Voitte kuvitella miten iloiseksi tulin, en meinannut pysyä nahoissani, niin sopivasti tämä tilaisuus tuli :) Kiitos, kiitos, kiitos siitä isosti kaikille osapuolille, myös niille näkymättömille siis :) Aivan ihanaa, vaikka nyt en tosin malttaisi millään enää odottaa tuota iltaa!

Toisaalta menen sinne hieman haikein aatoksin, olenhan muuttamassa pois, toiseen vieraaseen kaupunkiin. Se tulee osiltaan olemaan hieman kuitenkin kuin jäähyväismatka tämän ystäväni akupunktiohoitajan kanssa. En pääse samalla tavalla enää hänen hoitoihinsa sitten muuton jälkeen.Tässä omassa kaupungissa kun juuri olin hieman päässyt jyvälle keneltä kysyä ja mihin mennä jos kaipaisi vastauksia. Nyt välillä mietin mitenkähän tuolla uudessa kaupungissa käy, miten osaan siellä löytää paikkani ja koota apujoukkoni. Että siinä mielessä hieman raskain mielin olen muuttoa tekemässä, mutta jotenkin kuitenkin jaksan luottaa että kaikki käy hyvin päin.

Mutta murheet pois, nyt ei ole aika murehtia, täytyy vain sitoa hattu tiekempaan kiinni päähän, koska jotenkin tuntuu, että kohta ollaan lähestymässä sitä kuuluisaa myrskyn silmää ja ennen sitä meno tuntuu vain kiihtyvän. Ja tässä vauhdissa ei uskalla alkaa ajattelemaan negatiivisesti ettei vaan jää loppujen lopuksi rannalle ruikuttamaan :) Eli hymy suin eteenpäin, vaikka välillä hirmuisesti hirvittääkin :)

Kiitos ja näkemiin :) Ensi kerralla taas lisää... ai niin meinasin aivan unohtaa, taisimpas saada kuvattua taas muutaman valo-olennon mukaan kuvaani kun otin huvilakauden päättäjäisissä roihuavasta kokosta kuvia. Mutta siitä sitten toisella kertaa lisää :) Sen verran vielä sanon, että näistä enkelipalloista voi lukea Diana Cooperin sivuilta.

Ja nyt iltapalle ja sitten kohta jo petiin keräämään voimia uuteen viikkoon! Ihanaa sunnuntaita toivotellen kaikille!

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Apuja tuoltapuolen :)

" Ihmiset haluavat mielellään jakaa maailman useasti tuonpuoleiseen ja tämän puoleiseen, vaikka nuo maailmat eivät todellisuudessa niin kaukana ole toisistaan. Joskus rakkaus rakentaa siltoja sydämestä sydämeen maailmojen välillä ja sieltä tuonpuoleisesta saattaa joskus tulla yllättäviäkin neuvoja."

Kun olen kuullut puhuttavan kuvista joita ilmestyy meditoidessa tai energiahoidoissa, olen ollut aina hyvin skeptinen asian suhteen. Olin skeptinen siihen asti kunnes itse koin ensimmäistä kertaa tällaisen yhteydenoton.   Tuo kyseinen päivä oli ollut hyvin työläs niin töissä kuin ympärillä olevissa ihmissuhteissakin ja työpäivän päätteksi olin menossa tuolle omalle akupunktiohoitajalleni josta mainitsin  ekoissa kirjoituksissani. Hän laittoi piikit ihooni ja aloitti tavanomaisen energiahoitonsa kädet pääni päällä (tämä on ollut aina vahva hoitomuoto, pään kautta siis) ja silmät suljettuani pyöritin mielessäni vain suurta turhautumista ja väsymystä. Hoin melkein jaksomaisesti vain yhtä lausetta; " ottakaa tämä sekamelska pois, en halua että elämäni on enää näin sekaisin " ja sitten jäin ajatuksissani seuraamaan silmät kiinni esintyviä isonevia valorenkaita, joita useasti näkee kun sulkee silmänsä. Yhtäkkiä kuin tyhjästä huomasin katselevani virheettömän kauniita nuoren aasialaisen naisen kasvoja, jotka huokuivat tyyneyttä ja rauhallisuutta. Kiinnitin erityisesti huomiota kasvojen virheettömyyteen ja tytön tyyneyteen. Hän oli uskomattoman kaunis ja kuvan hävittyä mielestäni en voinut muuta kuin jäädä ajatuksissani ihmettelemään tapahtunutta. Hoidon jälkeen kerroin hoitajalleni asiasta ja kun sanoin, että naisen kasvot olivat niin kauniit ja todellakin tuli tunne, että ne olivat virheettömät, niin hoitajani totesi naurahtaen, että "niinhän sinä oletkin, virheetön!" ja minua hymyilytti.

Jälkeenpäin mietin, että viesti oli täysin tarkoitettu rauhoittamaan kaaoottinen mieleni ja vieläkin huomaan välillä miettiväni sitä täydellistä tyyneyttä joka naisen kasvoista huokui ja ihmettelen miten sellainen tyyneys ja rauhallisuus olisi mahdollista :)

Tuo aloitus teksti tuolla ylhäällä viittaa minun ja isoäitini sydänyhteyteen ja se myös konkretisoitui tässä toissa iltana meditoidessani. Olin tekemässä mieheni veljen ja hänen vaimonsa tulevalle tytölle kutoen nuttua ja en muistanut miten silmukan lisäykset tehdään, kokeilin ja purin, kokeilin ja taas purin työn ja lopuksi en enää jaksanut koittaa. En viitsinyt kuitenkaan soittaa äidillenikään, joka on älyttömän taitava näissä asioissa, koska kello oli jo niin paljon. Ja koska olin niin turhautunut niin ajattelin meditoida illan päätteeksi. Chakrat avattuani  annoin mieleni vapaasti vaellella ja kuuntelin rauhallisen musiikin sointuja. Mietin mielessäni, että keneltä ihmeeltä minä sitten kysyn neuvoja kun äitini jättää tämän elämän ja tuskailin, että täytyyhän minun itsekin jostain oppia tietoni hankkimaan. Eikä mennyt kovinkaan montaa minuuttia kun mieleeni tuli tuo työni, aivan kuin olisin sitä itse tehnyt ja minulle näytettiin miten se lanka tulisi kiertää puikolle niin, että lisäyssilmukka tulee oikein. Enkä voinut muuta kun kiittää iloisesti ja todeta, että tietysti noihan se tosiaan toimii :)

Joten enää en ole niin skeptinen pyytämään apua, koska se tosiaan toimii, ei välttämättä aina, mutta toisinaan viestit pääsevät läpi ja silloin ne kyllä ilahduttavat suuresti :) Ja minä erotan nämä mieleeni tulevat kuvat mielikuvituksesta siinä, että ne oikeasti ilmestyvät selvinä kuvina eteeni, kuin pätkä elokuvaa tai välähdys valokuvasta, sen sijaan että yritän kuvitella ajatuksia mieleeni.

Yksi jo muutaman kerran toistunut tapahtuma kuitenkin vaivaa mieltäni. Olen herännyt muutaman kerran yöllä  tunteeseen, että minut on magnetisoitu sänkyyni kiinni, enkä pysty liikuttamaan kuin hieman päätäni sivuille ja ylös. Huoneeni on ollut kummallakin kerralla täynnä pehmeää kermansävyistä valoa, enkä ole tuntenut tai kuullut mitään ääniä, muuta kuin tuon tunteen, että olen liimautunut sänkyyni kiinni. Kummallakin kerralla olen pelästynyt mahdottoman paljon lähinnä sen vuoksi etten pysty liikkumaan, mutta erityisen pelästyttävää viime kerralla oli se, että näin miehen kädet jotka pitivät nilkoistani kiinni. Tuo pehmeä valo kuitenkin peitti henkilön kokonaan, enkä nähnyt käsistä kyynärpäistä ylöspäin ollenkaan. Muistan kuitenkin ajatelleeni nyt viimeksi, että äh taidan koittaa vain nukahtaa uudelleen koska en viimeksikään pystynyt tekemään mitään, eikä minulle viimeksikään tapahtunut mitään pahaa. Ja jälkeen päin olen useasti miettinyt, että mistähän tässä on ollut kyse? Tähän en ole vielä saanut vastausta meditoidessani, mutta nyt odotan hieman enemmän uteliaana seuraavaa kertaa ja toivon, etten olisi niin pelokas seuraavalla kerralla.

Yllä oleva tapahtuma saattaa kuulostaa oudolle ja uskomattomalle ja kieltämättä sitä on vaikea selittää edes itselle, mutta olen vakuuttunut etten ole ollut unessa tai nähnyt unta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään konkreettista millä todistaa tätä edes itselle, mutta koitan olla valmiimpi uuteen kohtaamiseen kun se seuraavan kerran tapahtuu, miksi muuten minun olisi annettu muistaa tämä tapahtuma?

Uusia kokemuksia innolla odottaen :)

tiistai 21. elokuuta 2012

Kohtaamisen vaikeus

Täytyi ihan tulla tänne aamutuimaan kertomaan eilisiä ajatuksiani. Töihin kävellessäni yhdellä tien pätkällä huomasin jo hieman kauempaa lähestyvän henkilön, jonka tunsin kasvoilta ja jonka tiesin myös tunnistaneen minut. Kuitenkin askelten viedessä meitä lähemmäksi toisiaan tämä vastaantulija kuitenkin alkoi kääntämään katsettaan muualle, kuin katsellakseen jotain muuta hyvin tärkeää toisesta suunnasta horisonttia. Ja se sai minut miettimään satunnaisten kohtaamisten vaikeutta. Miksi joskus tuntuu vaikealta kohdata ihmisiä?

Voisin luetella lukuisia muitakin esimerkkejä vastaavista tilanteista ja siitä miten hankalaa on joskus kohdata sinua lähestyvä ihminen. Ei sen tarvitse olla aina puolituttu tai meille tuntematon vaan se on usein myös joku ihan meille tuttu, joku jonka kanssa olemme vaikka työmaalla joka päivä tekemisissä, mutta vapaalla kohdatessa katse kääntyy muualle. Mistähän tämä johtuu?

Omia kokemuksia tulee ylläolevan lisäksi vaikeudet kohdata kaupungilla työskentelevät vapaaehtoisjärjestöjen edustajat, joskus pääsen luovimaan pakoon ja joskus he löytävät luokseni isojenkin ihmissammojen läpi kuin luotsit pimeässä suunnistaen majakkaa kohti :) Miksi on niin hankalan tuntuista kiireessä seisahtua hetkeksi ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa?

Toinen asia mikä minulle tuli mieleen, on toisen surun kohtaaminen tai toisen huonon kohtalon kohtaaminen. Menen usein ihan sanattomaksi; mitä osaisin sanoa ihmiselle joka on juuri menettänyt lapsensa tai mitä osaisin sanoa kadunkulmassa istuvalle köyhälle naiselle, joka on sodan jaloissa menettänyt 90% normaalista ihostaan. Sydän ei epäröi koskaan, kyllä minä tunnen sen, sydän kietoo kätensä näiden kohtaloiden ympärille ja jakaa lämmintä parantavaa energiaa, mutta miksi se on niin hankala tehdä fyysisesti. Joskus yksi sanakin voi muuttaa maailmaa, tai hiljaa toisen vierellä istuminen kuunnellen.

Miksi siis kohtaaminen on joskus niin vaikeaa vaikka tunnistamme sydämessämme nuo hetket niin selvästi?

Tiistaipala purtavaksi :)


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kärsivällisyys


Kyllä on hauska kuulkaa lukea kaikista erilaisista blogeista, miten elämäntapahtumia heitellään nyt jokaisen polulle viuhaan tahtiin. Itse koin viikonlopun kynnyksellä jopa pienen pakokauhun hetken, olin jo aikeissa pakata laukkuni uudelleen ja palaavani takaisin turvalliseen ja tasaiseen vanhaan elämääni, joka ei nyt niin kovin täynnä ole enää erilaisia seikkailuja, vaan täynnä sitä turvallisuutta, täynnä niitä turvaseiniä ympärillä, niin että elämä on saattanut tulla viime vuosina jopa hieman liiankin turvalliseski :) Tuon turvallisuuden tunteen menetyksen pelon tunsin perjantaina kehoni jokaisessa solussa!

Olin siis saapunut tuohon uuteen kaupunkiin jossa minulla oli seuraavana aamuna työhaastattelu uuteen työhön ja uuteen työpaikkaan. Se, että on vapaaehtoisesti astumassa siltä omalta turva-alueeltaan ulos, valmiina uhraamaan kaiken jollekkin täysin uudelle tapahtumalle josta ei ole mitään takuita miten sen jälkeen elämä pyörii, ei kuulkaa olekaan niin helppo homma. Ja tämä kuulostaa hassulta sellaisen ihmisen suusta joka on elämänsä aikana muuttanut jo yli 20 kertaa asunnosta toiseen tai kaupungista toiseen tai maasta toiseen, aina ilman pelkoa. Miksi siis minua pelottaa nyt tällä kertaa?

Sanomattakin on varmaan teille selvää etten nukkunut kovinkaan hyvin tuona yönä, pyysin hartaasti apua mielessäni, että tuo valtava, asioita täynnä suhiseva valtatie hetkeksi suljettaisiin ja minulle annettaisiin rauha nukkua. No kait sitä muutaman hetken sai nukuttua ja kateellisena katselin vierelläni nukkuvaa miestäni, joka oli tullut minua kannustamaan, joka nukkui vauvan unta tietämättä tuon taivaallista minun sisäistä myllerrystäni..

Aamulla sain itselleni pienen hetken yksikseni ja muistin kulkijan blogissa olevan enkeliviesti-linkin ja koska olin edelleen epävarma olinko tekemässä oikeaa ratkaisua, vaikka työhaastatteluun oli enää jäljellä tunti, päätin käydä klikkaamassa itselleni viestin enkeleiltä. Tuon enkeli viestin jälkeen en kuitenkaan enää epäröinyt niin paljon :) Tässä viesti:

Kärsivällisyys

Luota korkeampaan elämänvoimaan tietäen mikä on parasta sinulle. Muista: Kun sinua pyydetään odottamaan, sinua valmistetaan johonkin vielä parempaan kuin mitä odotat. Muuta asenteesi hyväksymiseksi. Kun aika on oikea, ja kun sinä olet valmis, seuraava ovi aukeaa. Kärsivällisyys aina palkitaan, kaikki asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.

Tämä sama viesti tuli minulle jo itse asiassa kesäkuussa kun vierailin ihanan Essi Sandö:n luona, jonka sivut eivät näytä tällä hetkellä toimivan (tarkistin juuri). Mutta hänen luonaan minulle tuotiin tuo samainen viesti:

Sinun oppaallasi on hyvin viisas katse, hän on jarrutellut sinua useampaan kertaan, oletko huomannut? Ottanut niin sanotusti henkseleistä kiinni :) Taitava opas rinnalla, joka auttaa tasapainon löytymisessä. Nyt ei saa kiirehtiä, alleviivataan KIIRE POIS!

Myös käynti Hanna Humian luona toi esiin hieman tätä samaa asiaa, luottamusta siihen, että asioita viedään eteenpäin. Hän sai minut kyseenalaistamaan sen miksi pidän niin kovasti kiinni taloudellisesta vakaudesta vaikka en voi hyvin ja kun kerroin huolestani, että kun vihdoin olen päässyt omille jaloilleni, niin en koskaan enää haluaisi joutua olemaan riippuvainen jonkun muun rahoista ja Hanna sanoi minulle;

En minä näe mitään sellaista, että elämäsi olisi menossa huonompaan suuntaan vaan päin vastoin, minusta tuntuu että elämäsi tulee olemaan paljon parempaa.

Ja se minkä vuoksi tunsin tarpeen edes kirjoittaa tästä asiasta oli se, että luin Deepthin sivuilta yhdestä kanavoinnista miten nyt saattaa ihmisistä tuntua, että on mentävä eteenpäin vaikkei tietoa tulevasta olekaan. Ja juuri tältä minusta nyt tuntuu, koen, että minun on nyt hyväksyttävä tämä muutos, vaikkakin se on ihan itse aiheutettu... heheh... ja luotettava siihen, että tämä on oikea ratkaisu tässä kohtaa. Vanhaan palaaminen tuntuu pelkästään jo ajatuksen tasolla mahdottomalta, takaisin siihen turvallisuuteen joka jo melkein alkoi kuristamaan :) Ei kiitos!

Eli summa summaarum, aloitan työt uudessa kaupungissa uudessa työpaikassa uusien työtovereiden kanssa tasan kuukauden päästä. Sain sen palkan kuin olin toivonut, sain sellaiset tunnit kuin olin toivonut ja sellaiset työajat kuin olin toivonut, missään kohtaa ei tullut poikkisanaa mihinkään suuntaan, kaikki sujui kuin rasvattu. Ja  nyt, täytyy myöntää, olen kuin yksin ulapalla airotta ajelehtiva vene, ilman mitään tietoakaan mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jotenkin on kuitenkin luottavainen olo, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. En aivan vielä uskaltanut tehdä sitä tuplahyppyä siihen perimmäiseen haaveeseeni, mutta toisaalta en usko että minulla olisikaan siihen vielä rahkeita. Kyllä minä ymmärrän, että opittavaa on vielä paljon ennen kuin kykynen oikeasti itseeni luottaen auttamaan sydämestäni muita. Ja huomatkaa paino sanoilla " täysin itseeni luottaen", siinähän sitä tekemistä vielä onkin :)

Ihana kun minulla on nyt kuitenkin joku paikka minne tulla näitä elämäni tapahtumia kertomaan, se helpottaa hirmuisesti kun saa tuoda asioita esiin ja mikä helpotus ja lohdutus onkaan löytynyt muista samankaltaisista blogeista, missä painitaan samojen muutosten kourissa ihanasti tulevaan uskoen. Valoa ja rohkeutta teille kaikille!  Itsellä on edessä nyt tiivis viisi viikkoinen pakaten ja raakaten tavaroita ja vaikka emme olekaan vielä löytäneet asuntoa, niin minulla ei ole huolen häivääkään ettemmekö sellaisen löytäisi työn alkuun mennessä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa, kiireettömyys ja huolettomuus ajan tasalle, nautitaan näistä uusista ihanista muutoksista ja annetaan toisten välillä ohjailla meitä uuteen suuntaan sen sijaan, että yrittäisimme niin kovasti itse tehdä elämästämme turvallisempaa turhilla meriiteillä; rahalla, titteleillä ja kunnialla. 

Ihanaa sunnuntai iltaa kaikille toivotellen!


maanantai 13. elokuuta 2012

Pyörremyrskyn aikeita...

Huh, huh... nyt täytyy sanoa, että elämäni on alkanut uhkaavasti enteilemään pyörremyrskyn aikeita. Tuossa aiemmin kun puhuin jo siitä miten tuntuu, että olen tulossa taas yhden elämäni käännekohdan kynnykselle, niin nyt muutaman päivän aikana vinkkejä on tullut niin selvästi, että ei voi enää muuta sanoa kuin, että aika pökerryksissä on pää :)

Se miten eri kanavoinneissa kehotetaan koko ajan lepäämään ja keräämään voimia aina ja joka kerta kun siihen tulee mahdollisuus, niin itseni kohdalla tuntuu ettei sitä vähääkään aikaa meinaa löytyä itselleen kun uudet isot muutokset aallot seuraavat peräjälkeen toisiaan.

Jos kertoisin nyt kuitenkin lyhkäisesti mitä tarkoitan, niin te voitte sitten päättää miten selviä ympärillä olevat merkit ovat :)

Olen aloittanut opiskelut avoimen yliopiston kautta muutama vuosi sitten tavoitteena päästä jossain vaiheessa varsinaiseksi opiskelijaksi yliopistoon suorittamaan tämän haaveilemani tutkinnon. Opiskelut olisivat Jyväskylässä. Mieheni on kotoisin Keski-Suomesta ja on jo muutaman vuoden haikaillut takaisin kotikonnuilleen, mutta olemme pantanneet muuttoa omien työnhaku vaikeuksieni vuoksi. Kaksi vuotta sitten jo kyselin töitä Jyväskylästä, mutta en silloin löytänyt järkevää ratkaisua. Mieheni muutti tänne rannikolle minun luokseni ja antoi minulle mahdollisuuden miettiä rauhassa vaihtoehtoja. Nyt tänä keväänä hain uudelleen töitä Jyväskylästä, mutta tarjottu työ ei olisi sopinut minulle ollenkaan opintojeni kannalta ja vetäydyin pois hakuporsessista. Pahoittelin miehelleni tilannetta ja tunsin suurta syyllisyyttä, koska hänkin olisi varmasti jo halunnut muuttaa Jyväskylään. Myös hän kävi muutamassa työhaastattelussa, mutta vetäytyi myös pois hakuprosesseista, koska tunsi ettei työ olisi aivan sellaista mitä hän olisi halunnut ja tuntui että pyörimme koko kevään pientä oravan pyörää. Nyt kesän aikana mieheni sitten tuskastuneena tokaisi, että kesän jälkeen muutetaan Jyväskylään oli mitä töitä sitten oli ja sanoi että hän on kyllästynyt tähän pähkäilyyn.

Tähän aikaan lähdin perheeni kanssa "yksin" lomalle :) Ja minulla oli paljon aikaa miettiä. Loman jälkeen hain taas töitä, mutta hieman Jyväskylän ulkopuolelta, mutta pestiin valittiin joku muu. Lopulta hieman alla päin selailin nykyisen työpaikkani sisäistä postia ja silmiini osui otsikko jossa haettiin osa-aikaisia työläisiä samalle alalle kuin nyt olen, mutta eri pestiin. Tuo työ oli siis Jyväskylässä. Ja hetken pyöriteltyä ajatusta päässäni, se alkoi yhtäkkiä tuntumaan houkuttelevalle. Tein hakemuksen ja seuraavana päivänä minulle jo soitettiinkin. Iloinen naisääni kiitti hakemuksesta ja kertoi että ilolla ottaisi minut haastatteluun työpaikkaa varten. Puhelun loputtua huomasin hyräileväni innostuneesti "Saku sammakko kosio matkallaan ahaa, ahaa" laulua ja naurahdin itselleni kun huomasin miten hyvä olo minulle tuli tuosta puhelusta. Tämä oli ehkä se ensimmäinen merkki :)

Sitten tuli aika kertoa aikeistani muille; mieheni hieman pelästyi ja sanoi, ettei minun nyt hänen takiaa tarvitse, äitini ei meinannut mitään, eikä yllätyksekseni isänikään ja niin uskalsin tehdä päätöksen. MINÄ muuttaisin Jyväskylään syksyn alussa ja mitä sen jälkeen tapahtuu niin sen käsittelen sitten tapahtuma kerrallaan siellä Jyväskylässä. Seuraavaksi oli edessä asunnon miettiminen ja vuokra asunnot tuntui menevän ihan käsistä joka soitolla, asunnon ostoakin mietimme, mutta emme olleet varmoja saammeko edes uutta asuntolainaa, toisen asuntolainen lisäksi (minun asunto jota olin haaveillut jättää vuokra-asunnoksi). Tuntui, että nyt kun itse olin tehnyt päätöksen ja työpaikka on jo melkein takataskussa, niin asunto asiat alkoivat tökkiä.

Sunnuntaina kun tulin junalla kotiin Keski-Suomesta jossa olimme mieheni isän luona kylässä (mieheni lähdettyä työmaalle Kotkaan), laitoin silmät kiinni ja sanoin hiljaa mielessäni, että jos joku nyt kuuntelee, niin auttakaa meitä rahallisesti löytämään sopiva ratkaisu Jyväskylään muuttoa ajatellen ja siellä uuden elämän alkua ajatellen. Ja ette ikinä usko mikä vastaus tähän tuli!!

Maanantaina, siis tänään, tulin töistäni kotiin ja hieman väsyneenä aloin laittelemaan tapaamispyyntöjä eri pankkeihin ja kiinteistövälittäjiin ja vaikka tuntuikin, että joudun jostain syystä nyt yksin pähkäilemään hurjan paljon näitä juttuja, niin jotenkin oli kuitenkin varma olo, että näin se nyt pitää ollakkin. Tämä on kuitenkin loppujen lopuksi minun päätös muuttaa pois, mieheni on muuttanut Jyväskylään ajatuksen tasolla jo monta vuotta sitten :)

Olin laittanut kaikki kyselyt eteenpäin ja olin juuri aikeissa mennä iltapalle, kun ovikelloni soi. Taloyhtiömme hallitus seisoi oveni takana ja toi uutisia lakimieheltä. Olemme taistelleet rakennuttajaa vastaan nyt kohta 6 vuotta ja nyt kun olemme ottaneet lakimiehen hoitamaan asiaa niin yhtäkkiä rakennuttaja oli ilmaissut halunsa ostaa osakkeet takaisin?!? Siis mitä- oli ensimmäinen reaktioni, minun siis pitäisi myydä kotini takaisin rakennuttajalle? Miten tässä nyt näin kävi? Olin aivan ymmälläni ja sainkin aikaa miettiä asiaa tämän viikon perjantaihin asti.

Kovin kauaa minun ei kuitenkaan tarvinnut ajatella asiaa kun tajusin mitä juuri oli tapahtunut. Se, että olin uskaltanut luopua täysipäiväisen palkan ajatuksesta, luopunut samasta tutusta työstä ja tutusta kaupungista ja jo valmistautunut muuttamaan henkisesti Jyväskylään, niin sen lisäksi minulle nyt tarjottiin vielä myös rahaa tätä muutosta varten :) Olen maksanut jo jonkin verran osakettani ja jos osake ostetaan takaisin hieman korotettuun hintaan, meille jää hyvä käteisraha uutta asuntoa varten Jyväskylään. Aivan siis käsittämätöntä! :)

Ja niin kuin jokaisessa lukemassani tekstissä on sanottu, asiat alkavat rullaamaan heti kun vain saa tehtyä päätöksen. Ja sen jälkeen apujoukot tulevat kehiin kuin itsestään. Eli melkoisen pyörremyrskyn aikeita tässä ollaan todistamassa tällä hetkellä, mutta tein jo aikaisemmin itselleni lupauksen, että nyt otan vastaan kaiken sellaisena kuin se minulle tarjotaan. Pitkästä aikaa on aika oppia taas jotain uutta :)

Kiitos kun kuuntelitte, ja tiedän että tarina oli tällä kertaa hieman pitkä, mutta minun oli vain pakko se kirjoittaa alas. Purkaa pois tämä ihmetys ja hämmästys johonkin. Nyt on sitten kyllä oiva hetki hiljentyä päivän päätteksi ja kiittää auttajiani, melkoisia taikatemppuja he osaavatkin :)

Hyvää yötä maailma, pitäkää minulle peukkuja!

torstai 9. elokuuta 2012

Yksin vai yksinkö sittenkään?

Olen ihastunut Kirsi Rannon kirjoituksiin hänen blogissaan Deepthi ja toissa päivänä luin hänen välittäneen tekstin "Auringonpurkaussekamelskasta " ja ihan kylmät väreet meni läpi kehon kun luin tekstiä eteenpäin, niin osuva tuo teksti oli omalla kohdallani :)

" Purkaus toi esiin paljon "minun on tehtävä kaikki yksin" -tunnetta (tai taakan alla olemisen, katkeruuden, surun, vihan jne. tunnetta - että on tehtävä kaikki yksin, kannettava taloudellisten velvoitteiden taakka tai perhevastuut tms. yksin). "

Kerrompas teille miten tämä toteutui omalla kohdallani heinäkuun lopulla.

Olimme suunnitelleet jo vuoden etukäteen lähtevämme viettämään isäni 60-vuotis juhlia ulkomaille. Itse olin tähän varautunut jo kaksi vuotta etukäteen säästäen lahjarahoja. Viimeisen kevään aikana ostimme lennot ja hankimme majoitukset ja suunnittelimme mieheni kanssa hieman, että mitä kohteessa voisi sitten tehdä. Olin tosi innoissani, koska olen saanut mahdollisuuden olla kerran ennemmin Alpeilla kesällä ja ympärille kohoavat vuoret tekivät jo silloin minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Loppu keväästä aloin kuitenkin aistimaan miehessäni levottomuutta, ensimmäinen majapaikka valinta meni uusiksi ja sen selvittelyyn meni energiaa. Koin jo pieniä kauhun hetkiä, että saammeko uutta majapaikkaa kuukauden varoitus ajalla. Samoihin aikoihin mieheni alkoi vihjailemaan minulle, että saattaa olla ettei hän pääsekään mukaan ja en uskaltanut edes ajatella mitä tunteita se nostattaa esiin (koska isäni tukee aika paljon hänen seuraansa). Loppujen lopuksi uusi majapaikka löytyi ja mieheni pois jääminen varmistui ja seuraavat viikot olivat melkoista sisäistä myllerrystä. Sain kuulkaa käydä läpi melkoisen ristiriita myllerryksen omien ajatusteni kanssa, etten olisi ollut ikuisesti vihainen miehelleni hänen päätöksestään. Matkaa oli kuitenkin suunniteltu NIIIN kauan.

Lopuksi päätin unohtaa koko asian ja tein päätöksen nauttia matkasta juuri sellaisena kuin se eteen tulisi. Olen kuitenkin matkustanut koko pienen elämäni vanhempieni kanssa, joten siinä mielessä ei ollut mitään murehdittavaa.

Kaikki meni hyvin; matka lentokentälle, lennot ja matka kohteeseen, majapaikka oli ihana ja kaikki olivat tyytyväisiä. Tunne löi vasten kasvoja vasta ensimmäisellä illallisella tuolloin tuloiltana kun istuimme elämää täynnä olevan katuravintolan terassilla yhdessä kilistellen loman alkajaismaljoja. Katselin isääni ja hänen kumppaniaan ja veljeäni ja hänen kihlattuaan ja tunsin todella syvää yksinäisyyttä. Missä oma puolisoni on, miksi hän päätti olla kokematta tätä kaikkea kanssani, miksi istun TAAS yksin seurueessa jossa muilla on kumppanit rinnallaan. Tunne ei todellakaan helpottanut kiivetessämme hilpeästi ylös rinnemajaamme. Katselin perästä kun kummatkin pariskunnat kävelivät käsikädessä ylöspäin ja nojailivat välillä toisiinsa ja itsellä oli semmoinen olo kuin ihon sisällä olisi ollut vain iso ja vanha, ajan kuluessa kuivunut puinen oluttynnyri, hiljainen ja ummehtuneen hajuinen. Olo oli aivan ja totaalisesti tyhjä. Ei mitään tunnetta, en osannut yksinkertaisesti edes ymmärtämään miksi minut oli jätetty kävelemään tuo mäki ylös yksin, miksi juuri tällä reissulla.

Majapaikkaan päästyämme kukin hipsi hiljalleen omiin huoneisiinsa yöpuulle ja minä istuin levitettävän sohvan reunalla ( olin uhrautunut sohvalle, koska olinhan yksin matkassa ). Otin käteeni kiven jonka olin ostanut tulomatkallamme mukaani vähän kuin henkiseksi tuekseni ja tuijotin kiveä. En ollut pitkään aikaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Sivelin kiveä ja annoin kyyneleiden valua poskiani pitkin. Annoin pois hyvin syvää surua ja pyysin hiljaa mielessäni enkeleitä auttamaan minua ymmärtämään miksi minun piti lähteä tälle matkalle yksin.


(Sininen Kalsedoni: Hyvä voimakivi matkustaessa,
 tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan ja parantaa ihmisten
 välistä kanssakäymistä, puhdistaa kehoa)

Lopuksi rauhoituin, vedin hetken aikaa syvään henkeä ja annoin hengityksen kuljettaa loputkin surusta pois. Sijoitin kiven tyynyni viereen ja pyysin, että se antaisi meille sopuisan ja harmittoman lomaviikon :) Avasin Linda Olssonin kirjan " Laulaisin sinulle lempeitä lauluja " jota täydestä sydämestä suosittelen kaikille ja uppouduin hetkeksi kirjaan. Ja tuosta kirjasta tuli kumppanini tuolle lomavikolle ja miten se osasikin niin hyvin lohduttaa, mutta toisaalta myös osasi antaa ajateltavaa. Ja sain viikonlopun aikana viimein vahvistuksen siitä, että ehkä en sittenkään ollut yksin matkalla. Kuvatessani parvekkeeltamme kylästä näkyviä ilotulituksia taisin tulla kuvanneeksi myös kanssamme iloitsevia valo-olentoja. Tai näistä olen kuullut ainakin puhuttavan :) Tässä kuvat...


Sitten hieman lisää lähikuvaa....



Ketä lie olivatkaan, heitä oli paljon... katsokaa noita kaikkia pilkkuja :) Ja kyse ei ole kameran tahroista vaan jokaisen kohdalla kun kuvan lähentää niin voi havaita erilaisia yksityiskohtia. Yhdessä kuvassa oli kuin kasvot. Tämä viimein vahvisti minulle, että minusta ja perheestäni pidetään huolta ja ettei minulla olisi mitään pelättävää, vaikka mielestäni ensin tunsin itseni niin kovin yksinäiseksi :) 

Tällainen tarina tällä kertaa tuosta " heinäkuun heitteille jätöstä " , eli tuota Kirsin sivuilla olevaa tekstiä lukiessani en meinannut uskoa miten selvästi se kuvasi omia tunteitani tuolla lomamatkalla. Tunne tuli väkisinkin esiin aina aika ajoin, mutta lopulta pystyin täysin avoimesti nauttimaan tuosta yhteisestä ajasta yhdessä. Ja kiitos siitä kaikesta peräänkatsojilleni, ketä he kaikki lie olivatkaan :)

tiistai 7. elokuuta 2012

Viime öinen uneni

Oven kohdalla on merkittävää onko se lukossa vai avoinna. Lukittu ovi kuvaa estettä hankkeissa. Avoin ovi taas lupaa tulevaa mahdollisuutta menestykseen. "

Heräsin viime yönä uneen jossa asuntoni ovi yhtäkkiä aukesi kuin itsestään. Touhusin olohuoneessani ja hieman kuin pelästyin oven aukeamista itsekseen ja koitin selvittää miksi ovi oli auennut. Sää ulkona oli aurinkoinen ja lämmin. Huomasin avaimia etsiessäni, että avaimet roikkuivat oven lukossa oven ulkopuolella... ja tähän sitten heräsin ja huoneessani oli pilkko pimeää.

Se mikä teki unen jälkeen nukkumisen hieman levottomaksi, oli se, että olen oikeasti muutaman kerran unohtanut avaimet ulko-oveen ja kuka tahansa olisi voinut kävellä sisään asuntooni keskellä yötä. Vaan eipä ole kukaan vielä sisään tullut ja olenkin yleensä nykyään hyvin tarkkaa ja tarkistan herkästi onko avaimet sisällä nukkumaan mennessä :) 

Aamulla herätessäni pätkittäisen unen jäljiltä, jäin sänkyyn aloilleni miettimään unea. Ymmärrän unen tarkoituksen melkein päivän kirkkaasti. Jo silloin kun kuusi vuotta sitten ostin tämän pienen suloisen asuntoni, huomasin nopeasti, ettei asunnossani ollut ikkunaa josta voisin katsella ajatuksissani ulos ja haaveilla. Toinen ikkunani oli makuuhuoneessa kävelykadulle, enkä pitänyt ajatuksesta, että ihmiset katselevat sisään makuuhuoneeseeni ja toinen ikkuna oli sisäpihallemme, jonka edestä ihmiset tulivat ja menivät omiin koteihinsa. J a nuo isot ikkunat olivat kuin iso avoin ovi olohuoneeseeni, kaikkien nähtävillä. Ajanmyötä alkoi välillä tuntumaan, että olin vankina omassa talossani.

Unessani oven avautuminen kauniiseen päivään avainten ollessa vielä pihapuolella oven lukossa, minusta tuntui uneni viestittävän minulle, että nyt tuo ulkoapäin lukittu ovi on auennut ja voin vapaasti lähteä. Tämä uni ainakin totisesti rohkaisee minua päätöksessäni muuttaa uudelle paikkakunnalle ja jättää kaikki tämä vanha taakseni tällä erää :) Uni oli lyhyt, mutta paljon puhuva ja ihana kun sain jakaa sen teille heti näin aamusta! :)


Näitkö sinä mitään unia viime yönä :)

(ps. näyttää olevan blogi pohjassa jokin bugi, kun teksti tulee yhtäkkiä erinäköisenä esille)

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Ensimmäinen äänitetty kanavointi

Koitin tänä viikonloppuna ensimmäisen kerran nauhoitettuja kanavointeja. Olin saanut vinkin jo keväällä vierailla Carina Hagströmin kotisivuilla ja olenkin kevään aikan muutaman kerran käynyt hänen sivuillaan vieraisilla, mutta jostain syystä en koskaan kehdannut aloittaa kuuntelemaan ilmaisia kanavointeja. Ehkä osa syy asiaan oli se, että aloittelin vasta meditaation ensiaskeleita ja olin löytänyt niin mainion musiikin avukseni, etten halunnut sekoittaa chakrojeni hoitoon sillä hetkellä mitään muuta.

Nyt kuitenkinn päätin kokeilla kanavoinnin onnistumista äitini luona ja toivoin, että hänkin olisi kiinnostunut kuuntelemaan kanavoinnin. Valittavanahan sivuilla on 52 erilaista kanavointia ja hetken selailtuamme valitsimme lyhyen "hyvänyön unen" kanavoinnin ja hiljennyimme kuuntelemaan äänitettä. Valitettavasti pikkukoneessani ei ollut tarpeeksi ääntä ja asunnon ulkopuoliset autonäänet sekoittivat äänitteen sanat alleen. Istuimme hiljaa kuitenkin äänitteen loppuun saakka (9min.), mutta harmittelimme kummatkin kun emme kuulleen aivan kaikkea mitä Carina kertoi. Koitimme kuitenkin vaihtaa tietokoneen paikkaa ja valitsimme toisen kanavoinnin nimeltään " huolestuneisuudesta irtipäästö" ja tällä kertaa ääni kuului paljon paremmin. Valitettavasti nettiyhteys vain äitini luona on mahdottoman huono ja äänite katkesi kesken yrityksen. Saimme kuitenkin kuunneltua äänitteen loppuun saakka pienen tovin jälkeen, mutta totesimme yhteisääneen, että katkokset äänitteen kuulemisessa olivat enemmän kuin harmillisia.

Yö toi kuitenkin mukanaan mielenkiintoisen unen, näin jälkikäteen sanottuna tuntui kuin olisin ottanut kaikki äitini huolet uneeni, koska äitini oli nukkunut läpi yön ilman häiriöitä ja minä taas näin pitkän unen kaikista murheista joita sen päivän aikana olimme käsitelleet. Siis ihan kaikista aiheista! Ja unen tapahtumat tapahtuivat siinä samaisessa asunnossa jossa olimme niistä puhuneet. Aamulla kun heräsimme ja kerroin äidille asiasta, pystyimme vain ihmettelemään asiaa :) Tottahan on, että nuo kaikki aiheet olisivat voineet tulla ihan itsestäänkin uniini, mutta kun me olimme unessakin äitini kanssa ainoat neutraalit toimijat, muiden oireillessa murheitaan, niin unen tyyli vain laittoi miettimään mahdollisuutta, että olisiko tällä tavoin osa huolista poistunut mielestämme :)

Tänään tein sitten vielä yhden kanavoinnin Carina Hagströmin sivuilta " Kanavointi irtipäästämiselle", koska olen tullut valintojeni tienhaaraan jo liian monta kertaa uskaltamatta päästää vanhasta ja turvallisesta irti, niin nyt pyysin voimia ja rohkeutta päästää vanhoista peloista irti ja tuntea sydämessäni iloa ja rakkautta tulevia uusia muutoksia ja tapahtumia varten :)

Äänitteen jälkeen jäin vielä silmät kiinni kuuntelemaan hiljaisuutta ja kiitin kanavoinnista. Kerroin myös, että nyt minulle voisi vapaasti lähettää viestejä tai tuntemuksia, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut tälläkän kertaa. Se mitä kuitenkin tapahtuu joka kerta on kädenpohjien kuumeneminen ja silmieni edessä liikkuvien valojen leikki. Joskus alussa jopa melkein väistin varjoja joita valoista tuli, koska välillä tuntui kuin jokin olisi tullut vauhdilla lähelle silmiäni :) Nyt koitan joka kerta pyytää viestejä ja voimia, jotta oppisin kuuntelemaan mahdollisia omia tuntemuksiani ja lähetettyjä viestejä ja sitä kautta mahdollisesti antamaan apua eteenpäin. Olisi ihanaa pystyä auttamaan niin itseään kuin muitakin :)

Mutta tällainen tarina tällä kertaa ja ensi kerralla taas lisää. Toivottavasti näistä kirjoituksista on apua jollekkin joka kenties on myös alkutaipaleellaan löytääkseen oman itsensä :) Itse olen löytänyt ainakin valtavasti rohkaisua muiden blogeista.

Ihanaa sunnuntai iltaa toivotellen! Pitäkää huolta itsestänne ja rakkaistanne :)




torstai 2. elokuuta 2012

Ihmetystä täynnä

" Viimeiset puoli vuotta olen kävellyt kuin unessa. On kuin olisin kävellyt jo kuukausia pitkiä silmän kantamattomiin jatkuvia kaariholvia pitkin eteenpäin, joissa jokaisen kulman takaa on yllättäen tuntunut löytyvän jotain uutta ja hämmentävää. Tuo matka on ollut valtavan hätkähdyttävä, tosiasiassa niinkin pysäyttävä että oikea fyysinen maailma ympärillä on tuntunut välillä täysin läpinäkyvältä, kuin kevyiltä kankaalle paineituilta kuvilta jotka hiljaa hulmuavat tuulen vireen ne kohdatessa. "

Tältä minusta tosiaan tuntuu ja on tuntunut siitä päivästä lähtien kun sain mahdollisuuden kurkistaa verhon toiselle puolelle, jos niin voisi asian tuoda esille. Chakrat, ykseys, parantavat voimat, enkelit, henkioppaat, aikakirjat, kanavoinnit, kiireettömyys..... hiljaisuus. Olen kokenut erilaisia asioita nuoruudestani lähtien, joita on ollut joskus vaikea selittää itselleen. Ilman ymmärrystä minusta tuli hyvinkin säikky ja olen sitä totisen totta vieläkin, koska välillä on vieläkin vaikea ymmärtää kaikkea ympärilläni tapahtuvaa. Sen verran kuitenkin olin jo ymmärtänyt, että minulla oli selvästikkin herkkyys kokea henkimaailman asioita, jostain syystä minulle näyttäydyttiin tai toisista huoneista kuului tavaroiden tippumista, jota ei sitten kumminkaan ollut tapahtunut. Ja täytyy myöntää, että minua alkoi kerta kerran jälkeen yhä enemmän pelottamaan :) Pimeys oli jotain mitä en osannut välillä käsitellä ollenkaan, jos satuin heräämään keskellä yötä jouduin lopun yön nukkumaan valot päällä. Jostain syystä olin sitonut kaikki henkimaailman kokemukset kiinni pimeyteen ja suurin osa asioista sattui aina valojen sammuttua ja tuvan hiljennyttyä.

Yhden viikon alussa heräsin yöllä vessaan ja puoli unessa kömmittyäni pöntölle asti, tuntui kuin olisin kuullut jonkun kävelevän vessan oven ohi (olin yksin kotona). Tuolloin olin kuitenkin liian väsynyt reakoimaan asiaan. Seuraavana aamuna vessaani oli ilmestynyt iso hämähäkki, ja voi pojat miten minä inhoan hämähäkkejä! Jouduin kaivamaan ison ja kömpelön imurini pienestä siivouskaapista ulos, raahaamaan sen vessan luo ja vihdoin sain imuroitua hievahtamatta paikallaan olevan hämähäkin imurin syövereihin. Kyllä oli kuulkaa syyllinen olo, hämähäkki ei varmasti ollut aikeissa tehdä minulle mitään, mutta tiesin etten saisi rauhaa jos tietäisin asunnossa vapaasti vaeltavasta hämähäkistä. Seuraava yö oli taas jotenkin levoton ja näin myös joitain levottomia unia ja aamulla herätyskellon soidessa, heitin äkäisenä peiton pois päältäni ja peiton alta ihan jalkojeni vierestä paljastui iso ja ruma yöperhonen, siis sellainen joka oli siinä psykologisessa uinu. uinu lemmikkini- trillerissä tai ainakin elokuva tuli perhosesta ensimmäisenä mieleen. Ja voitte vain kuvitella, etten saattanut edes ajatella miten se on yöllä mukanani pyörinyt peiton alla. Se oli siis vielä elossa, vaan ei kauaa. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua, että joku teki nyt oikeasti kiusaa ja aloin tosissani olemaan mitta täynnä. Seuraavana yönä heräsin yhtäkkiä siihen kun vessani ovi narahti auki ja kiinni ja se oli viimeinen piste. Sanoin todella vihaisesti mielessäni, että lopettakaa peeveli nyt tämä jatkuva kiusaaminen ja menkää kiusaamaan jotain toista henkilöä! Ja uskokaa tai älkää, se loppui siihen.... Tämä tapahtui vuosi sitten syksyllä.

Miten sitten päädyin aloittamaan tämän blogini? En oikein ole varma mikä yksittäinen asia olisi tähän innoittanut, ehkä niitä oli muutamakin, mutta yksi asia johti toiseen ja seuraava kolmanteen ja loppujen lopuksi tuntui että minun on nyt vain saatava kertoa tämä tämän kevään kokemus jollekkin :) Ja mikä olisi ihanempaa kuin voida jakaa tuntemuksiaan muille. Itsellä ei ole tällä hetkellä kovinkaan montaa ystävää joille voisin näistä asioista kertoa, enkä osaa oikein vielä itsekään täysin ymmärtää miksi näitä asioista minulle tapahtuu. Mutta yksi asia on varma, niitä tapahtuu aina uudelleen, joskus useammin, joskus harvemmin, mutta niitä tapahtuu ja nyt vasta olen alkanut oppia ymmärtämään että jokaisella tapahtumalla saattaa olla jokin tarkoitus tai viesti kerrottavanaan.

Isoimman sysäyksen tälle uudelle matkalleni sain (varmaankin enkeleiden johdattelemana) sattuman kauppana lentokoneessa viereeni istahtavalta naiselta. Kaikista sadoista lentokonematkustajista juuri hän istui viereeni, ja miten kiitollinen nyt olenkaan että meidät johdatettiin yhteen :) Hän toimi samalla paikkakunnalla akupunktiohoitajana kuin missä itsekin asuin. Akupunktion lisäksi hän myös itse harjoitteli käsillä parantamisen taitoja ja parantavaa kanavointia ja kävin koko kevään hänen hoidoissaan. Minä kun sanoin oivaltaneeni, että vaiva johtuu väärästä hengitystavasta, hän korjasi, että ehkä sydänchakrassa on vain liikaa turhaa painoa joka vaikeuttaa hengittämistä. Minä kun taas toin esiin istumatyön ja selkävaivat, hän otti esiin, että otanko liian paljon vastuuta. Tämän lyhyen kevään aikan hän esitteli minulle aivan uudenlaisen maailman, ihan uudenlaisen tavan ajatella, ja vaikka tietoa on tullut sellaisella vauhdilla ja määrällä että todella nopean tietokoneenkin olisi hankala arkistoida kaikkea sitä tietoa, niin jotain aina on jäänyt vähän mieleen askarruttamaan ja kiitos internetin, google on ollut myös kovasti avuksi. 

Nyt jälkeenpäin täytyy myöntää, että ihailen hänen rohkeuttaan. Hän oli monen kymmenen vuoden uran jälkeen irtisanonut itsensä ja lähtenyt vain rohkeasti toteuttamaan uutta ammattia, toisenlaista ihmisten auttamista, jotain paljon henkisempää. Ja tällaista irtiottoa olen kaivannut elämääni jo aivan liian monta vuotta, ja mitenkä siitä onkaan ollut niin hankala päästää irti. Siitä on nyt reilu seitsemän vuotta kun tulin takaisin suomeen ja vannoin itselleni tavoittelevani uutta sisältä kumpuavaa päämäärääni; halua auttaa toisia. Mutta elämä pani hanttiin ja painostuksen alla ajauduin samaan työhön mistä olin juuri melko onnistuneesti saanut tauon ja mahdollisuuden irtiottoon. Vaan empä ymmärtänyt olla sinnikkäämpi. Nyt seitsemän vuotta jälkeenpäin, teen edelleen sitä samaa työtä josta alunperinkin olisin halunnut eroon. Seitsemän vuotta! Se on melko pitkä aika kantaa hiljaista harmitusta siitä ettei asiat ole elämässä menneet niin kuin olisi halunnut. 

Olen nyt taas kerran elämäni käänne kohdassa. Niitä on ollut jo kaksi ennestään, niitä tapahtumia joissa tekee mieli repäistä itsensä niin totaalisesti irti valloilla olevasta elämästä ettei jälkeen jää mitään, ei pienintäkään muistoa muistuttamaan siitä miten ei pysty, tai ei osaa, tai ei uskalla. Nyt tunnistan, että olen tulossa taas kohti yhtä tällaista aikaa, mutta toivon sydämestäni, että tällä kertaa osaisin tehdä sen pehmeämmin, itselleni armollisemmin. Sillä eihän kaikkea tarvitse unohtaa, joskus muistamisesta on myös hyötyä :)

Olkoon tämä nyt ensimmäinen kirjoitukseni, ensimmäinen julkinen puheeni, ääneen puhutut sanat, pois sisältäni, kokemukseni jonka haluan jakaa sinulle. Ja lupaan, että lisää on myös tulossa, mutta nyt silmiäni alkaa painamaan sen verran että joudan jo mennä petiin. Voin kertoa kuitenkin vielä sen verran, että nyt en enää pelkää niin paljon pimeää. Unistani on tullut hieman keveämpiä ja huomaan pitkästä aikaa nukkuvani koko yön. Kiitos siitä suojelijoilleni, keitä lie ovatkaan, olen pikkuhiljaa oppinut luottmaan, että he vartioivat untani :)

Kiitos kun kuuntelitte, oli ihanaa jakaa aikaa kanssanne. Lupaan tulla kertomaan lisääkin, kunhan aika on oikea :)

 Hyvää yötä maailma ja paljon kauniita unia!