Lähdin kiireellä iltapäivystysvuoroon vapaaehtoistyöhön ja melkein jo heti alussa jalat tuntui ihmeen tönköiltä. Yritin kävellä rivakasti eteenpäin, koska en osannut arvioida miten kauan matkaan edes menee, mutta tuntui kuin jalat eivät olisi jaksaneet ottaa askeltakaan. Vaikka kävelin eteenpäin, niin joka askel tuntui tosi raskaalle ja kuin olisi väkisin yrittänyt mennä eteenpäin. No ei aikaakaan, kun aloin tajuamaan, että nyt olen kyllä menossa ihan väärään suuntaan, se ja se risteys olisi jo pitänyt tulla vastaan ja hidastin askeleitani. Kävin kurkkaamassa vielä seuraavn kulman taakse ja kyllä, tajusin etten ole nyt oikealla suunnalla. Soitin päivystysvuoroon, että olen kävellyt väärään suuntaan ja että tulisin todennäköisesti vähän myöhästymään. En meinaan tiennyt yhtään missä päin olin katsottuna päivystystoimistoon. Sain ohjeet ja lähdin manaillen takaisin päin. Siis niin tyypillistä, että juuri sitten ensimmäisenä päivänä pitää myöhästyä! :)
No tässä vaiheessa taivaalta alkoi tippumaan isoja märkiä lumitolloja ja tuuli yltyi ihan mahdottomaksi. Vastatuuleen rämpiessä ajattelin, että piru vie näin helpolla ette saa minua luopumaan ja samalla kun tämän manauksen tein, älysin yhtäkkiä ettei jaloissani ollut enää minkäänlaista raskauden tuntoa ja melkeinpä voisi sanoa että liidin eteenpäin :) Ajatelkaa, miten valtavaa :) Väärään suuntaan mentäessä oli kuin olisin väkisin joutunut laittamaan jalan seuraavan eteen, ja oikeaan suuntaan mennessä minkäänlaista tönkkötunnetta ei tuntunut :) Voi kun osaisin vain huomioida nämä kaikki merkit ajoissa.
Loppujen lopuksi toimistolle lumiukkona saapuessani, olin tehnyt melkoisen koukkauksen seikkailuni vuoksi. Huomenna heti selvitän mistä pääsen suoriten paikan päälle, enkä enää oleta vain asioita :) Mutta ihana pieni oivallus, vaikkakin jälkikäteen :)
Ihania höyhenen kevyitä unia kaikille toivotellen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti